Aikalaiskertomukset

Kokemuksia sota-ajalta (Olavi Lumes, Maire Varhela, Matti Nuorteva)

1 .

Ohessa on kirjallisia kuvauksia Helsingin pommituksista. Tarkastele tekstiä ajankuvana. Mitä teksti kertoo käsiteltävästä ajasta ja historiallisesta tilanteesta? Miten elämä erosi nykyajan arjesta?

(Tehtävä ennen näyttelyyn tutustumista) lukio

2.

Kirjoita kuvitteellinen kuvaus Helsingin pommituksesta nykypäivänä

(Tehtävä näyttelyyn tutustumisen jälkeen) yläaste ja lukio

______________________________

 

Ilmatorjuntarykmentti 1:n Käpy-patterin radisti Olavi Lumes (sota-aikana nimi Lucenius) oli eräänä iltana elokuvissa tulevan vaimonsa kanssa. Hän oli luvannut palata patteriin ilmahälytyksen sattuessa. Elokuvailta keskeytyikin ilmahälytyksen sireenin ääneen. Lumes lähti pyrkimään Käpylää kohti, kun taivaalta tipahti ilmatorjunnan ammus. Lumes vetäisi tyttöystävänsä kalliota vasten ja pyrki suojaaman häntä omalla vartalollaan. Ammus suhahti vain muutaman metrin päästä ohitse. Sirpale poimittiin talteen ja matka omaan patteriin jatkui.

Olavi Lumeksen sota-ajan kokemuksia pommikoneiden tunnistajana ja Helsingin vuoden 1944 suurpommituksissa ilmatorjuntamiehenä

Olavi Lumes toimi ilmavalvonnassa lentokoneiden tunnistajana. Tähän työhön johti hänen lennokkiharrastuksensa, jonka myötä eri lentokonemallit tulivat tutuiksi. Lumes oli 15-vuotiaana kerho-ohjaaja ja ensimmäiset ilman moottoria lentävät maalilennokit hän lennätti 16-vuotiaana Santahaminassa. Santahaminassa ilmatorjuntakoulua johti majuri Eino Tuompo, jonka alainen vänrikki Aimo Siro, keksi lennokkien käytön koulutuksessa. Jatkosodan alussa vuonna 1941 Aimo Siro pyysi Olavi Lumesta toimimaan Stadionin tornissa lentokoneiden tunnistajana. Lumes oli silloin 17-vuotias ”poikasotilas”. Stadionin tornissa valvontavuorot olivat pitkiä ja Lumes (sota-aikana nimi oli Lucenius) kantoi torniin painimaton, jonka asetti pitkien penkkien päälle. Sieltä lotat herättivät hänet koneita tunnistamaan hälytyksen tullessa. Koneiden tunnistamisen jälkeen hän otti radiolla yhteyden ensin ilmatorjunnan aseille ja sen jälkeen väestönsuojeluun.

Lumeksen mieleen jäi erityisesti yksi vartiovuoro, kun hän eräänä iltana noin klo 22.30 nousi Stadionin torniin. Ilmahyökkäys alkoi noin klo 5.30. Pommikoneet olivat lentäneet Suomenlahdella länteen ja lähestyivät Helsinkiä lännen suunnasta. Taivaalla oli tiheä pilviverho, jossa olin noin kahden kilometrin levyinen rako. Koneiden äänet kuultiin, mutta vielä niistä ei saatu näköhavaintoa. Kiikarit suunnattiin tähän rakoon pilviverhossa ja sieltä pommikoneet ilmaantuivatkin näkyviin jyrkässä syöksyssä kohti Stadionin tornia. Pommit menivät kuitenkin tornin ohi ja osumia tuli mm. Aleksis Kiven kouluun. Stadionin hissi oli hidas ja niinpä tilanteen jo lauettua syöksyi komentaja hissistä ulos ja huusi Lumekselle, jonka hän oli ristinyt lennokkiharrastuksensa vuoksi Lennokiksi: ”Lennokki, mitä tapahtui?”

Lentokoneiden tunnistus kävi yksin raskaaksi ja Lumes sai luvan koota muista innokkaista lennokkiharrastajista noin 10 hengen poikajoukon, johon kuuluneet päivystivät kukin vuorollaan Stadionin tornissa. Lumes ennätti  toimia lentokoneiden tunnistustehtävissä kaksi vuotta. Hänen tehtävänään oli silloin myös kouluttaa muita tunnistamaan vihollisen koneita. 

Helmikuussa 1944 Helsinkiä pommitettiin rajusti. Silloin Olavi Lumes oli jo ilmavoimien kouluttama sähköttäjä ja hän palveli radistina Ilmatorjuntarykmentti 1:sen Käpylän patterissa. Näiden pommitusten aikana hän kävi hyvin lähellä kuolemaa. Tutkassa havaittiin, että yli lentäneen pommikoneen pommi irtosi aivan kohdalla. Kuului kovaääninen voimasana ja ”Nyt tulee!” Pommi tipahti täysosumana patteriin, mutta se ei räjähtänyt. Käsky tuli pysyä poterossa ja jännittyneenä odotettiin räjähtääkö se ajastimella. Vasta 20 minuutin päästä uskallettiin nousta katsomaan pommin jättämää kuoppaa. Pommin räjähtäessä surmansa olisi saanut patterin miehistöä ja samalla olisi tuhoutunut paljon Helsingin puolustukselle tärkeää johtopatterin ilmatorjuntalaitteistoa.

Teksti perustuu Olavi Lumeksen haastatteluun Ilmailumuseolla 3.1.2014

_____________________________

 

Näkymä Hietalahden suuntaan pommitusyönä 7.2.1944. SA-kuva.

Helsingin pommitukset lapsen näkökulmasta. Ote Maire Varhelan lapsuudenkokemuksistaan kirjoittamasta artikkelista ”Äiti rakas, kuolemmeko me nyt?”

”Merkillisellä tavalla ihminen unohtaa asioita. Minulta ovat hävinneet täysin mielestä välirauhan ajat. Koko sota-aika on mielessäni yhtenä pitkänä pelon pötkönä, jonka katkaisi yksi Joensuussa vietetty kausi. Tämä elämän pötkö oli parhaasta päästä hälytysten odottamista pelolla ja niiden loppumisen toivomista.

Kun me tulimme kotiin ensimmäiseltä evakkoretkeltä oli näky masentava. Ikkunat olivat rikki ja ne oli peitetty vanerilla, joka oli sitten ikkunoissa aivan välirauhaan saakka. Koska huoneissa oli kylmä nukuttiin pääasiassa patjoilla eteisen lattialla. Kasseihin oli aina valmiiksi pakattuna ylimääräisiä vaatteita. Ne vähät käyttövaatteet, jotka uskalsi illalla riisua ennen nukkumaan menoa olivat hyvässä järjestyksessä, jotta ne löytyivät helposti hälytyksen sattuessa. Tämä onkin ainoa elämäni vaihe, jona olen pitänyt vaatteet järjestyksessä pakosta.

Oli aikoja, jolloin pääasiallinen elämä tapahtui nelikerroksisen kerrostalon huterossa kellarissa. Tuntui siltä, että meidän seutuamme pommitettiin erittäin rajusti, sillä olihan Hietalahden satama vain kivenheiton päässä. Muistan kuinka noina aikoina toivottiin rumia ilmoja: lumisateita, sumuja ja kaikkea vastaavaa, koska silloin uskalsi mennä saunaan tai ammeeseen. Silloin eivät näet pommitukset olleet todennäköisiä. Kesti vuosia ennen kuin opin rakastamaan kuutamoöitä, koska ne merkitsivät noina lapsuuden tärkeinä vuosina pelkkää pelkoa.

Mutta kyllä me lapset, jotka olimme syystä tai toisesta Helsinkiin jääneet tai palanneet, koetimme elää tavallistakin elämää. Luistelu oli kovasti muodissa. Johanneksen kirkon kentällä käytiin luistelemassa, silloin kun oli ruma päivä ja uskalsi vetää luistimet jalkaan.

Yhtenä iltana tuli kuitenkin yllätyshyökkäys. Ei siinä hötäkässä, kun koneet olivat jo päällä, kukaan ehtinyt kenkiään etsiä. Luistimet jalassa puoteltiin sen kun kerittiin kadun yli ja Norssin kellarikerrokseen, jonne muutamilla purjelentokerhon pojilla oli avain. Sinne vain äkkiä kellarin lattialle purjekoneiden osien keskelle.

Samassa jysähti jossakin lähellä pommi. Kellarin ikkunat tupsahtivat sisään ja huoneeseen levisi omituinen pistävä haju. Kaiken kukkuraksi sähkötkin sammuivat eteisessä ja paniikki oli valmis. Me tytöt huusimme, että nyt tuli kaasupommi, mennään ulos, ilmaa! Pojat olivat sen verran tolkuissaan, että saivat meidät pysymään sisällä. He kertoivat, että maali- ja lakkapulloja oli mennyt rikki ja siitä se haju johtui.

Siellä me sitten makasimme aikamme ja lähdimme takaisin kentälle etsimään monojamme. Minun mononi oli joku tietysti siinä paniikissa vahingossa ottanut ja niin taapersin kotiin luistimet jalassa. Tuo monojen menetys oli melkoinen tappio silloin, sillä eihän uusia niin vain saanutkaan. Ja kun olin innokas luistelemaan oli suuri unelmani saada kaunoluistimet, kun minulla oli vain hokkarit. Ei niitä uusia ollut kaupassa ja lehdissä ilmoitettiin, saisiko edes käytettyjä. Mutta ei saanut. Joten koko sota-ajan jouduin juoksemaan luistinradalta pommisuojaan hokkarit jalassa.

Mutta tulihan se rauhanpäivä sitten aikojen kuluttua. Me lapset huusimme, lauloimme ja tanssimme kadulla! Ja sinä iltana, kun riisuin tuntui oudolta, kun uskalsin panna yöpaidan päälle ja käydä sitä ennen kylvyssä, vaikka oli kaunis ilma. Se oli ihmeellinen ilon aihe.”

Artikkeli on kokonaisuudessaan julkaistu Kansa taisteli – miehet kertovat –lehdessä sekä Eino Penttilän kirjassa Taistelu Helsingistä. Jyväskylä 1993.

_____________________________

 

Matti Nuorteva auttoi ilmatorjuntatyössä kantamalla ammuksia 26.-27.2.1944

Ilta-Sanomien toimittaja Tuomas Manninen haastatteli Matti Nuortevaa, joka oli Helsingin suurpommitusten aikana 15-vuotias koulupoika. Sotilaspoikana hänen tehtävänään oli kantaa ammuksia ilmatorjuntatykille ja viedä tyhjiä hylsyjä pois tieltä. Lue Mannisen kirjoittama artikkeli alta. Oheisessa PDF-tiedostossa on osa lehtiartikkelista kuvan kanssa. Kuvan on ottanut valokuvaaja Roni Rekomaa.

PDF-tiedostoNuortevan haastattelu.pdf (545 kB)
© Tuomas Manninen / Ilta-Sanomat

 

Paluu kauhujen pellolle
Matti Nuorteva näki Taka-Viikin pellolla asioita, joita kenenkään 15-vuotiaan ei pitäisi nähdä. Koulupojan sota kesti vain kymmenen tuntia - mutta taistelu kipeitä muistoja vastaan 50 vuotta.

Se oli yksi ilta ja yksi yö.26-27. 2. 1944.
15-vuotias koulupoika Matti Nuorteva näki Taka-Viikin pellolla asioita, joita kenenkään ei siinä iässä pitäisi nähdä eikä kokea. Nuorteva, 85, sulki ne pois mielestä vuosikymmeniksi.
Hän ei kyennyt puhumaan kokemuksesta edes isoveljensä Pekan kanssa, joka palveli viereisellä tykillä. Helsingissä oli kehotettu 15 vuotta täyttäneitä poikia ilmoittautumaan ilmatorjuntaan. Nuorteva ehti saada Santahaminassa kolmen päivän pikakoulutuksen.
Nuorteva komennettiin Taka-Viikkiin. Siellä oli yksi Helsingin neljästä johtopatterista. Se tarkoitti, että patterin tulta avusti huippusalainen tulenjohtotutka "Irja". Patterin peitenimi "Lato" tuli historiallisesta paikannimestä Latokartano. Koulupojan sota kesti 10 tuntia.


Haemme Nuortevan kotoa Länsi-Pakilasta. Takan reunalla on 88-millinen ilmatorjuntatykin ammus. Sytytin ja ruuti on poistettu.
- Näillä Helsinki pelastettiin, Nuorteva sanoo.
Pian seisomme peltotiellä. Takana on lato. Se oli siellä myös vuonna 1944. Oljista saatiin patjantäytettä. Asumukset olivat kovalevyisiä telttoja. Patterissa oli koulupoikia, vanhoja miehiä ja rintamaraakkeja. Kuusi tykkiä oli asemissa avoimella pellolla. Sirpalesuojina toimivat ammuslaatikot. Lähitorjuntakonekivääri, tulenjohtolaite, Irja-tutka. Siinä iäkkään miehistön mukaan "luuvalopatteriksi" kutsuttu taisteluosasto.Nyt pelto on tyhjä.
- Tuolta ne tulivat, Nuorteva sanoo ja osoittaa kaakkoiselle taivaalle.
Nuorteva teki elämäntyönsä Viikissä metsäeläintieteen professorina. Vaikka tykkipatterin asemat olivat muutaman kivenheiton päässä, hän ei käynyt paikalla.
- Ei tehnyt mieli. Olin poistanut sen yön ajatuksistani. Joskus yksin ollessa itketti, Nuorteva tunnustaa.
Lukko aukeni 50 vuotta myöhemmin, kun Helsingin ilmatorjuntarykmentistä kysyttiin, voisiko Nuorteva pitää aiheesta esitelmän. Hän suostui - ja kirjoitti itsensä vapaaksi. Se oli luonteva tapa. Isä, sanomalehtimies Väinö Nuorteva, oli Uuden Suomen kuuluisa pakinoitsijanimimerkki Olli.
- Pääsin eroon isosta möykystä. Nykyisin se yö tulee ajatuksiin päivittäin.
Se ei haittaa, sillä Nuorteva pääsi sovintoon itsensä kanssa.


Mikä sulki nuoren ihmisen mielen?
Nuortevan tehtävä oli kantaa 15-kiloisia kranaatteja tykille, luovuttaa ne ajastajalle ja noukkia kuumat hylsyt pois lataajan jaloista pyörimästä.
Heidän tykkinsä ehti ampua 222 kranaattia. Sitten lataaja mahdollisesti avasi lukon liian aikaisin ja kranaatti räjähti putkessa. 29-vuotias perheellinen mies silpoutui palasiksi, muu miehistö taintui hetkeksi. Nuorteva lensi ilmassa 30 metriä. Hän ehti miettiä "näettekö, miten minä lennän". Vaatteisiin pysähtyi sirpale.
Tämä ei silti ollut se kokemus, joka lukitsi muistot.
- Ei, sellainen kuuluu jollain tavalla sotaan, että kuolema käy lähellä, Nuorteva miettii.
Raskaampaa oli se valtava vastuu, jota 15-vuotias poika koki kantavansa. Ja tunne epäonnistumisesta.
- Meille oli annettu tehtävä. Jos emme saisi pysäytettyä pommikoneita, ihmisiä kuolisi. Emme kyenneet ampumaan niin nopeasti kuin olisi pitänyt. Mietin isää ja äitiä kotona.
It:n paras tykki oli saksalainen 88-millin RMB. Myös "Lato"-patterin kaliiperi oli 88, mutta se oli saatu aikaan poraamalla sotasaalistykkejä suuremmiksi.
- Ne eivät kestäneet jatkuvaa tulitusta. Osa meni rikki. Huonoimmillaan vain yksi ampui. Emme saaneet ammuttua kaikkia tulikomentoja. Tuntui, että koneita tuli läpi meidän kohdalta, Nuorteva sanoo.Aamuyöllä paikalle tuli pikamarssia neljän Skoda-tykin kanssa asevelvollispatteri, joka teki ripeydellään Nuortevaan vaikutuksen.
- Niiden ammuslaatikotkin olivat höylätystä laudasta!
 

Pelkästään vastuu ei tehnyt yöstä niin järkyttävää. Yö oli liikaa myös aisteille.
- Valoisuus oli käsittämätöntä. Tuntui, ettei se voi olla totta. Helsingissä paloi. Valopommeja putosi laskuvarjojen varassa, valojuova-ammuksia ammuttiin. Meidän omat suuliekit leimusivat seitsemänmetrisinä. Joka kolmas sekunti räjähti 10 kiloa ruutia. Se vei kuulon. Sotilaspojilla ei ollut kuulosuojaimia - eikä kypäriä, vaikka taivaalta tippui it-kranaattien sirpaleita. Yksi paha asia vielä. Nuorteva näki suuren nelimoottorisen pommikoneen kuolinkouristuksen. Näky jäi monen helsinkiläisen mieleen. Kone oli poikkeuksellisesti alumiininvärinen. Se erottui hyvin valonheittäjän kiilassa, lähes loisti. Kone lensi "Lato"-patterin yli kohti etelää ja savusi.
- Se vajosi koko ajan, vaikka lentäjä laittoi moottoreita täysille. Sen kuuli, vaikka kuulo oli muuten mennyt. Sieltä alkoi hypellä ihmisiä, mustia myttyjä. Laskin kahdeksan, vain kolmella oli laskuvarjo. Saivat elää vielä hetken. Enää hetken. Taivaalla näkyi myös pikimustia koneita. Ne olivat Malmilta nousseita saksalaisia yöhävittäjiä, jotka saalistivat valonheittimiin joutuneita pommikoneita.

 

Aamun valjettua Taka-Viikin pelto ei ollut lumenvalkoinen, vaan ruudinmusta. Jäätynyt veri oli vaaleanpunaista. Sotilaspojat päästettiin lomalle katsomaan, oliko kotia enää olemassa. Nuorteva kävi myös koulussaan SYK:ssa, joka oli Nervanderinkadulla Töölössä. Juhlasalin ja aulan katto olivat romahtaneet, lattialla oli betonijärkäleitä. Rehtori oli ollut niin ylpeä uudesta rakennuksesta, että oli komennellut oppilaita olemaan nojaamatta seiniin ja laahamatta jalkoja parkettiin.
- Pyysimme häneltä anteeksi osumaa. Sanoimme, että "kyllä me yritettiin ampua", Nuorteva kertoo.Rehtori vastasi tavalla, joka muutti Nuortevan käsityksen hänestä täysin.
Poikaparat. Oletteko te olleet ulkona? Tämähän on vain maallista. Te olette tärkeitä!

Artikkelin teksti: Tuomas Manninen, Ilta-Sanomat
 

Huom! Lisää koskettavia tarinoita Helsingin pommituksista helmikuussa 1944 löytyy Ilta-Sanomien teemanumerosta Pommitukset.

_________________________

 

Hanna Pietarinen kertoi sota-ajan kirjeissään tunnelmistaan Helsingin pommitusten aikana. Hannan kokemuksiin pääset tutustumaan seuraavan linkin avulla:

http://airaroivainen.blogspot.fi/2013/10/helmikuussa-1944-neuvostoliitonpommikon.html

 

__________________________

Lisätietoja:

- http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/93428/SK1517_Kauppi_VM.pdf?sequence=2 Kadetin tutkielma  s. 17 alkaen
- http://fi.wikipedia.org/wiki/Helsingin_suurpommitukset
- http://fi.wikipedia.org/wiki/14._Valonheitinpatteri